Näkymättömänä transihmisten näkyvyyden päivänä

Teksti: Anelma Kuva: Valo Vesikauris

Olen 15-vuotias transtyttö. Tämä on minun ensimmäinen transihmisten näkyvyyden päiväni avoimesti transsukupuolisena. Kuitenkin olen näkymättömämpi kuin koskaan.

Tulin vanhemmille kaapista ulos transnaisena viime vuoden lopussa. Kun tein sen toivoin, että löytäisin hyväksyntää ja näkyvyyttä todelliselle minulle.

Lopputulos ei kuitenkaan ollut se, mitä olin toivonut. Olin toivonut hyväksyntää, mutta sain vain vähättelyä ja tunteideni mitätöintiä. Minulle on sanottu että kukaan ei tulisi näkemään minua naisena ja että en olisi silloin muutenkaan onnellisempi. En pääse transpolille tai transitioitumaan sosiaalisesti. Joka päivä koulussa ja kotona minun täytyy olla joku, joka en ole. En ole näkyvä omana itsenäni melkein missään.

Jatkuva eläminen näkymättömänä on raskasta. On vaikea olla onnellinen, kun elää valheessa. Odotan jatkuvasti sitä päivää, kun pääsen elämään elämää oikeana itsenäni. En tiedä milloin se päivä koittaa, mutta odotan sitä kuin kuuta nousevaa.

Mutta entä jos asiat olisivat menneet toisin? Entä jos sen sijaan että tunteitani ja identiteettiäni olisi vähätelty, ne olisi hyväksytty ja minut olisi nähty omana itsenäni? Välit vanhempiini eivät olisi murtuneet, en pidättelisi kyyneleitä kun kirjoitan tätä tekstiä, olisin todennäköisesti päässyt transpolille ja mikä tärkeintä, olisin nähty.

Lupa olla oma itsensä on tärkeää, varsinkin nuorena. Ilman sitä on vaikeaa elää autenttista, onnellista elämää ja olla ylpeä aidosta itsestään.