Trans ry:n vastine Helsingin Sanomien artikkeliin 2.8.

Helsingin Sanomat julkaisi 2.8. Anna-Stina Nykäsen pitkän artikkelin, joka käsitteli transterveydenhoitoa usealta eri kantilta, perustuen laajasti Tampereen TRANS-poliklinikalla psykiatrisena lääkärinä työskentelevän Teemu Kärnän haastatteluun. Artikkeli painottui erityisesti naiseksi syntymässä määriteltyjen henkilöiden, sekä miesten että muunsukupuolisten, hoitotarpeen kasvuun sekä pienemmältä osin aiemmin kesällä julkaistuihin Terveydenhoidon Palveluvalikoimaneuvoston laatimiin hoitosuosituksiin.

Kaiken kaikkiaan kiitämme Teemu Kärnää pohdinnasta, joka lähestyy monimutkaista aihetta inhimillisesti. Tästä huolimatta vaikka jättäisikin huomiotta artikkelista sen osan, jossa istuva kansanedustaja rinnastaa transihmisten saamat, sukupuolenkorjaukseen liittyvät lääketieteelliset hoidot lobotomiaan, niin perusasetelmassa on itsessäänkin ongelmallisuutta. Artikkelissa esitetyt, moniulotteiset kysymykset ovat sellaisia, että niitä ei voi ratkoa julkisessa keskustelussa koko Suomelle suunnatun, ison lehden sivuilla, sillä edes tiedeyhteisöllä, hoitojärjestelmällä tai transyhteisöllä ei ole vielä näihin vastauksia. Esimerkiksi hoitoon hakeutuvien, syntymässä naiseksi määriteltyjen osuuden kasvulle ei ole osoitettu tieteellisen tutkimuksen avulla syyksi muuta kuin sukupuolidysforiaa, joten Trans ry katsoo, että näiden syiden teorisointi julkisuudessa ilman tutkimusnäyttöä on potentiaalisesti jopa vahingollista potilasasemassa oleville. Katsomme, että hoitojen pariin hakeutuvien demografisten muutosten osalta vastauksia tulee etsiä tieteen, ei julkisen keskustelun, avulla. Julkisessa keskustelussa aiheen käsittely voi hyvistä tarkoitusperistä huolimatta tarjota tiedekriittisille transfobeille lisää tilaa jakaa ajatuksiaan transsukupuolisuudesta tarttuvana “tautina” ja lisätä transsukupuolisuuteen liittyvää stigmaa.

Artikkelissa sivutaan myös sitä, että osa hoitoihin hakeutuvista on havahtunut sukupuolidysforiaansa vasta murrosiässä. Artikkelissa tämän katsotaan johtuvan siitä, että tällöin henkilö itse havahtuu siihen, miten muu yhteiskunta hänet näkee. Vaikka tämä pitääkin paikkansa, niin samalla murrosikä on se vaihe ihmisen kehityksestä, kun sukupuolittuneet ominaisuudet alkavat kehittyä. Tällöin kehon kehittyessä “väärään” suuntaan on täysin luonnollista, että nämä kehittyvät piirteet laukaisevat sukupuolidysforiaa, vaikka tällaista ei aiemmin olisikaan ollut tunnistettavissa. Amerikkalainen transhoitoihin erikoistunut lääkäri Olsen-Kennedy (Children’s Hospital, LA) on esimerkiksi teoretisoinut, että nuorten transpoikien ja -miesten dysforia todennäköisesti herää murrosiän yhteydessä, koska niin sanotussa “länsimaalaisessa” kulttuurissa rintojen kasvu ja kuukautisten alkaminen liitetään niin vahvaksi naiseksi tulemiseen. Samalla hän on todennut, että aihe vaatii lisää tutkimusta, sekä transsukupuolisten lasten että aikuisten parissa, puhumattakaan siitä, että elämme ajassa, jolloin informaation saavutettavuus kasvaa miltei eksponentiaalisesti. Tämän takia ei pitäisi vetää johtopäätöksiä transsukupuolisuudesta sen perusteella, mitä tällä hetkellä nähdään transpoliklinikoilla potilasdemografiassa.

Toisin kuin artikkelissa ilmaistaan, ei jatkossa Suomessa diagnoosin saamiseen riitä alle kahden vuoden kokemus sukupuolidysforiasta. Vaikka diagnostinen kriteeri muuttui jo 2013 psykiatrisen kriteeristön DSM-V -julkaisussa ja on muuttumassa muutaman vuoden sisällä myös kansainvälisessä ICD-11 -tautiluokituksessa, tulee Suomessa yhä olemaan käytössä Palveluvalikoimaneuvoston suositus, jossa kriteeriksi asetetaan 2 vuoden kesto sukupuolidysforialle. Kuten haastateltu psykiatri Teemu Kärnäkin artikkelissa hyvin toteaa, tulee Suomi kansainvälisten suositusten näkökulmasta huomattavasti jäljessä myös uusien suositusten jälkeen.

Artikkelissa teorisoidaan laajasti sukupuolidysforian syntysyistä ilman, että tälle olisi mitään tutkimukseen perustuvaa näyttöä. Artikkelissa viitataan siihen, että hoitoon hakeutuvien määrän kasvu sekä demografiset muutokset selittäytyisivät sillä, että hyväksyntä, tietoisuus sekä esikuvien määrä olisivat kaikki kasvaneet ja entistä useampi osaisi hakeutua oikean avun piiriin. Samassa osiossa kuitenkin esitetään toisia, täysin vailla tutkimusnäyttöä olevia arvailuja siitä, kuinka kyse voisi olla esimerkiksi “muoti-ilmiöstä”. Katsomme, että tällainen teorisointi on toimittajalta asiatonta sekä katsomme sen vahingoittavan transihmisiä, erityisesti nuoria transihmisiä, lisääntyvän sosiaalisen stigman myötä. Tällä hetkellä ei ole olemassa tutkimusnäyttöä joka miltään osin tukisi toimittajan esittämiä arveluita, sillä ainoa näyttö on siitä, että esikuvien ja lisääntyneen tietoisuuden myötä yhä useampi hoitoa tarvitseva osaa hakeutua oikean hoidon piiriin, josta he ilman näitä olisivat aiemmin jääneet paitsi. He olisivat silti kokeneet sukupuolidysforiaa myös aiemmin, mutta ilman että olisivat osanneet nimetä kokemansa sekä hakea siihen tarvittavaa apua. Kiitämme Teemu Kärnää siitä, että hän omassa kommentissaan kumoaa saatavilla olevan näytön perusteella “muoti-ilmiö” -teorian täysin.

Artikkelissa Teemu Kärnä kuitenkin rinnastaa sukupuolinormien vastaisen käytöksen transsukupuolisuuteen, tekemättä eroa näiden välille. Tutkimustulokset kuitenkin näyttävät, että transihmisten joukossa sukupuolinormien rikkominen on vähintään yhtä yleistä kuin cisihmisten, usein jopa enemmän. Kyse tuskin siis on siitä, että ei uskallettaisi olla maskuliinisia naisia tai feminiinisiä miehiä vaan siitä, että feminiinisyyden tai maskuliinisuuden tasosta riippumatta syntymässä määritelty sukupuoli ei ole oma. Me Trans ry:ssä emme katso, että tästä on hedelmällistä käydä julkista keskustelua, jota Teemu Kärnä artikkelissa toivoo heräteltävän, sillä se keskustelu hakeutuu lähes poikkeuksetta loukkaamaan transihmisiä sekä voimauttamaan transihmisiin vihamielisesti suhtautuvia tahoja.

Syy epäluottamukseen terveydenhoitojärjestelmää kohtaan kumpuaa monella transihmisellä itse koetuista kokemuksista transterveydenhoitoa koskien. Muun muassa pitkät “jäähyt”, eli lääkärien asettamat keskeytykset diagnostiselle prosessille, loukkaavat, intiimit, sukupuoleen liittymättömät kysymykset prosessin aikana sekä muunsukupuolisten hoitojen keskeyttäminen täysin ilman ennakkovaroitusta ovat esimerkkejä niistä syistä miksi moni transyhteisön jäsen kokee vahvaa epäluuloa transterveydenhoitojärjestelmää kohtaan. Haluamme myös painottaa, että vaikka haastattelussaan Kärnä mainitsee diagnoosin asettamisen vastuun säilyvän transpoleilla, tarkoittaisi uusi hoitosuositus sitä, että paikallisterveydenhoidolle muodostuisi mahdollisuus estää diagnoosin saaminen kieltäytymällä lähetteen laatimisesta.

Haluamme kiittää Teemu Kärnää siitä, että hän otti artikkelissa voimakkaan ja ehdottoman kannan niin sanottuja “eheytyshoitoja” vastaan. Toivomme, että psykiatrisen yhdistyksen eettisen neuvoston puheenjohtajana Kärnä edistää sitä, että psykiatrinen yhdistys kieltää jäseniltään “eheytystoimintaan” osallistumisen ja vaatii Suomea kriminalisoimaan kyseisen toiminnan, kuten esimerkiksi Saksa ja Irlanti ovat jo tehneet. Kiitämme Teemu Kärnää myös translasten ja -nuorten aseman esiin nostamisesta asiallisesti ja heidän hyvinvointiaan kunnioittaen sekä pelottelun ja kauhun lietsomisen tuomitsemisesta.

Artikkelin pakkosterilisaatiota koskevaan osaan kommentoimme, että Suomessa pakkosterilisaatio on edelleen käytössä, riippumatta siitä, tehdäänkö sterilisaatioleikkauksia vai ei. Juridista sukupuoltaan korjaavan tulee Suomessa yhä esittää todistus lisääntymiskyvyttömyydestä, joka voidaan hankkia monin tavoin, mutta jota ilman juridista korjausta ei voi saada. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa hoitoja on pakko vastaanottaa vähintään sen verran, että transihminen katsotaan hedelmättömäksi. Vaikka hoidot on mahdollista keskeyttää ja koettaa palauttaa hedelmällisyys, tämä ei läheskään aina toimi ja täten riski pysyvästä steriiliydestä on jouduttu ottamaan kun sukupuoli on juridisesti korjattu. Lisäksi sukusolujen talletus ei ole aina mahdollista ja Suomessa elää nytkin valtava määrä transihmisiä, joille sukusolujen talletusta ei ole tarjottu ja jotka on täten pakkosteriloitu valtion toimesta hoitoprosessiin ja juridiseen sukupuolenkorjaukseen pääsyä varten.

Me Trans ry:ssä katsomme, että hoitoprosessia tulisi kehittää tietoon perustuvaan suostumukseen (perehtyneen suostumus, Informed consent) pohjaavaksi, jossa lääkärien tehtävänä ei ole tulkita tai diagnosoida transihmisen sukupuolta. Tällöin hoitojärjestelmää voidaan kehittää tukea tarjoavaan suuntaan ja luottamus hoitohenkilökuntaan kohtaan voisi kasvaa valtavasti, sillä hoitohenkilökuntaa ei voisi kukaan enää nähdä esteenä transihmisen ja hoitoihin pääsyjen välillä. Tietoon perustuvaan suostumukseen pohjautuvista malleista on hyviä kokemuksia esimerkiksi Yhdysvalloista ja kyseisen mallin katumisprosentitkin ovat olleet varsin matalia. Tietoon perustuva suostumus olisi myös voimassa olevan hallitusohjelman sekä ihmisoikeuksien mukainen, sillä se korostaa kehollista itsemääräämisoikeutta.

Trans ry haluaa lisäksi nostaa esille sen, että tekstissä käytetään toistuvasti transihmisiä halventavia ilmaisuja, kuten väärinsukupuolittamista sekä transihmisten sukupuolen vähättelyä “kokemuksena”. Transihmiset ovat sitä sukupuolta jota kertovat olevansa, eikä kyse ole koskaan “naisista jotka kokevat olevansa miehiä” vaan miehistä, ja toisinpäin. Samoin muunsukupuoliset henkilöt ovat muunsukupuolisia, eivät miehiä tai naisia jotka “kokevat” olevansa muunsukupuolisia. Lisäksi transihmiset ovat aina olleet omaa sukupuoltaan eivätkä siten ole esimerkiksi “miehiä muuttumassa naisiksi” vaan transtaustaisia naisia, jotka korjaavat sukupuoltaan joiltain osin. Journalistin ohjeet vaativat journalisteja kunnioittamaan kaikkien ihmisarvoa ja väärinsukupuolittamisen sekä sukupuolen vähättelyn välttäminen on pienintä jota tämän määräyksen osalta voi journalistilta odottaa.