Transnaisten representaatiosta osa 1/3: Taiteessa

Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -näytelmän ympärille syntynyt keskustelu näytti sen, että transnaisten representaatiossa julkisessa tilassa on edelleen ongelmia. Kansallisteatterin tiedottaminen osoitti viimeistään, että sukupuolivähemmistöihin ja erityisesti transihmisyyteen liittyvä käsitteistö on monella suurella ja julkisella instituutiolla epäselvää. Kansallisteatterin ohjelmistoon tulevan Almodóvarin Kaikki äidistäni -näytelmän hahmon (Agradon) rooliin, joka alkuperäisessä teoksessa on transnainen ja Kansallisteatterin valitsemassa brittiläisessä versiossa transvestiitti, valittiin cismies. Koska aihe on herättänyt paljon keskustelua, vastaamme seuraavaksi yleisimpiin kysymyksiin. 

Me Trans ry:ssä haluamme myös huomauttaa, että siinä missä sukupuolivähemmistöihin liittyvät määrittely- ja käsitekeskustelut voivat olla cisihmisille kevyen ja ajanvietteen omaisen teoreettisen saivartelun ja haastamisen paikkoja, ovat ne transihmisille elettyä elämää. Jokainen väheksyvä, kyseenalaistava ja alentuva kommentti enemmistön puolelta lisää transihmisiin ja tässä tapauksessa transnaisiin kohdistuvaa aggressiota ja pelon ilmapiiriä. Kuten ennenkin monen somekohun aikana on todettu, sananvapaus ei ole absoluuttista vapautta jakaa vihaa ja ylläpitää tai vahvistaa syrjiviä diskursseja vaan se on vastuuta yhteisen tilan turvallisuudesta kaikille, myös sukupuolivähemmistöille. 

Miksi roolitus on ongelma? 

Teatterin, elokuvan ja television maailmassa on ennemmin sääntö kuin poikkeus valita transrooleihin cisihmisiä. Erityisen ongelmallista on valita transnaisen rooliin cismies. Se vahvistaa viihdemaailman ehkä vahingollisimpiin kuuluvaa virhekäsitystä siitä, että transnaiset olisivat “miehiä mekoissa”. Koska elämme maailmassa, jossa kulttuurituotteet muokkaavat näkemystämme todellisuudesta (ja päin vastoin), on selvää, että kyse on laajasta yhteiskunnallisesta ja rakenteellisesta ongelmasta, joka vahvistaa syrjiviä ja vahingollisia asenteita. Transnainen ei ole naiseksi puettu mies, vaan nainen. Kun cismies valitaan transnaisen rooliin, annetaan samalla ymmärtää, että transnaisten näkeminen miehinä on hyväksyttävää. Tällainen ajattelu on yksi keskeisimmistä syistä transnaisiin kohdistuvan väkivallan takana. Transnaisten määrittely miehiksi on puhtaasti transfobista.

Keskustelussa vedotaan usein siihen, että kyseenalaistamalla roolitukset, joissa cisihminen valitaan transrooliin, joudutaan tilanteeseen, jossa kukaan ei voi näytellä enää kuin itseään. Tässä on kyse kaltevan pinnan argumentoinnista, joka ohittaa roolituksen yhteiskunnalliset, rakenteelliset ja valta-asetelmiin liittyvät ulottuvuudet kokonaan. Samoin jotkut väittävät, että transtaustainen näyttelijä ei voi näytellä ammattimaisesti, koska juuri transtaustaisille näyttelijöille ei ole kirjoitettu rooleja. On ironista, että niihin harvoihin transrooleihin, joita teatteri- ja elokuvamaailmassa on, valitaan kuitenkin useimmiten cisihminen. Transihmisten roolit myös kirjoitetaan pääsääntöisesti sellaisiksi, joissa hahmon transihmisyys on valtava tragedia. On totta, että transihmisyys altistaa yksilön syrjinnälle, väkivallalle ja ahdistelulle. On totta, että sukupuolivähemmistöön kuuluminen aiheuttaa hyvin kuormittavaa stressiä. On totta, että transitio on pitkä ja raskas prosessi. Ei ole kuitenkaan totta, että transihmisyys olisi yksilöiden henkilökohtainen tragedia tai pelkkää kärsimystä. On laiskaa ja löysää ajattelua pelkistää ihmisyyden tämä ulottuvuus vain tragediaviihteeksi massoille. 

Suosittelemme katsomaan Netflixistä muun muassa transsukupuolisen ammattinäyttelijän Laverne Coxin tähdittämän dokumentin Disclosure, jossa Laverne kertoo omia kokemuksiaan transnaisten representaatiosta. Oletko ikinä miettinyt, miksi Ace Ventura oksentaa tajuttuaan suudelleensa transtaustaista naista? Minkälaisen kuvan tämä antaa “hyväksyttävästä” tai “luonnollisesta” reaktiosta transnaisiin? Oletko miettinyt miksi elokuvahistoria on täynnä cismiehiä pukeutuneena naisten vaatteisiin esitettynä tavalla, joka tekee näistä hahmoista naurettavia, heikkoja tai iljettäviä? Tämä on se kuva, jota meille tarjotaan. Tässä todellisuudessa ei transnaisilla ole toimijuutta tai valtaa.

Eikö siis saisi näytellä hahmoja, jotka eroavat omasta kokemuspiiristään? 

Toki. Miiko Toiviainen on transtaustainen ammattinäyttelijä ja kirjoittaa näin julkisessa postauksessa: 

“Edelleen saa ja kuuluu näytellä hahmoja jotka eroavat meidän omista kokemuspiireistä. Mutta ei varmaan ole liikaa vaadittu jättää sellaiset roolit tekemättä, jotka lisäävät transnaisten kokemaa väkivaltaa. Se ei ole koskaan ollut teatterin tehtävä.[…] Se ei ole verrattavissa seksuaalisuuteen tai muihin ominaisuuksiin, jotka roolin ja näyttelijän välillä saattavat ja saavatkin poiketa, ja näin on monestakin syystä. Transnarratiiveja on vähän, jolloin jokainen representaatio on painava. On (valitettavan) tärkeää miten tarinat esitetään ja kuka niitä kertoo.”

Toinen transtaustainen ammattinäyttelijä, Jamie MacDonald vastaa kysymykseen näin: 

“[..] there are several complicating factors here. When a cisgender actor plays a trans character, it is liberating *for cis people*. They can see themselves changing, they can see that transformation is possible and they can see that there are possibilities beyond their usual lives. It’s important! But I generally don’t believe it’s liberating for trans people. We see someone trying on the thing that we live every day. At worst, it will be a terrible caricature. Is it worth it to bring most people liberation regarding their gender by badly representing trans people? […] Theatre says it’s a game where we reflect life back on ourselves, and anyone can play. But this is not true. It is a game where people with ”normal” bodies are allowed to play with all life, and anyone with a marked body can play with some of it.”

Vapaa käännös suomeksi

“[…] tilanteessa on useita monimutkaisia osatekijöitä. Jos cissukupuolinen näyttelijä esittää transhahmoa, on se vapauttavaa *cisihmisille*. He voivat nähdä itsensä muuttumassa, he voivat nähdä miten muutos on mahdollinen ja he voivat nähdä ne mahdollisuudet, jotka ylittävät heidän arkisen elämänsä. Se on tärkeää, mutta en usko, että se on vapauttavaa transihmisille. Me näemme vain jonkun kokeilevan sitä, mikä on meidän elämäämme joka ikisenä päivänä. Pahimmillaan tuloksena on hirvittävä karikatyyri. Onko se sen arvoista, että tarjoamme enemmistölle mahdollisuuden vapautua sukupuolirooleista representoimalla huonosti transihmisiä? […] Teatterimaailmassa sanotaan, että kyse on pelistä tai leikistä, jossa heijastamme elämää ja todellisuutta itseemme ja siten kuka tahansa voi osallistua tähän leikkiin. Tämä ei kuitenkaan ole totta. Se on leikkiä, jossa “normaalivartaloiset” ihmiset saavat mahdollisuuden leikkiä elämää ja todellisuutta mielensä mukaan ja ne joiden kehot eivät vastaa tätä normatiivista ihannetta, saavat osallistua tähän leikkiin vain rajoitetusti.”

Nytkö olemme jumissa tällaisessa tilanteessa, jossa ei saa enää sanoa tai tehdä mitään? 

Tässä tilanteessa ei olla jumissa. Se, että historiallisesti on ollut oikeutettua puhua syrjityn vähemmistön yli tai esittää heidät naurettavina, ei tarkoita sitä, että niin pitäisi olla nyt ja tulevaisuudessa. Uskomme, että esimerkiksi teatterimaailma pystyy parempaan. Ihmisoikeudet eivät tule valmiiksi siinä kohtaa, kun enemmistöllä on asiat hyvin vaan yhdenvertaisuus todella tarkoittaa sitä, että jokainen meistä tulee kohdatuksi kunnioittavasti itsenään. Nämä keskustelut reprsesentaatiosta vievät asioita eteenpäin ja ehkä olemme joskus tulevaisuudessa tilanteessa, jossa representaatio lavalla on vapaa. Silloin ei olisi enää väliä sillä kuka mitäkin hahmoa esittää. Transihmiset voisivat esittää rooleja ilman, että heidän transtaustansa kiinnostaisi ketään, jopa silloin kun he eivät välttämättä täyttäisi binäärisiä kauneusihanteita. Juuri nyt kuitenkin teatterin lava ja elokuvastudioiden setit kaipaavat kunnioittavaa representaatiota, emmekä ole paikassa, jossa totaalinen vapaus auttaisi muita kuin normiin sopivia. Väite siitä, että mitään ei saa enää sanoa tai tehdä, on turhaa keskustelun lietsomista.

Nythän te “oletatte” näyttelijän, Reinikaisen sukupuolen!

Jos Janne Reinikainen kertoisi olevansa transfeminiini, olisi tilanne luonnollisesti aivan erilainen. Tällöin hahmon roolitus ei olisi herättänyt mitään keskustelua. Kansallisteatterin lausunnoista voidaan lukea, että rooliin on alunperiin haettu transtaustaista naista. Valitettavasti sopivaa näyttelijää ei löydetty, jolloin näytelmästä päätettiin esittää versio, jossa Agradon hahmo on kirjoitettu transvestiitiksi. Janne Reinikainen, näytelmän ohjaaja tai Kansallisteatteri ei ole missään vaiheessa antanut ymmärtää Reinikaisen olevan jotain muuta kuin cismies. 

Mutta näyttelijä Reinikainenhan väittää Hesarissa, että hahmo on transvestiitti, ei transnainen?

Kyllä, niin hän väittää. Reinikaisen haastattelussa on kuitenkin ongelmallisia kohtia. Transtaustainen taiteilija ja Teatterikorkeakoulun opettaja Camille Auer kirjoittaa:

“Hesarin kommentit osoittavat, ettei Reinikainen ymmärrä käyttämiensä sanojen merkitystä”

Reinikaisen retoriikan mukaan transnaiseksi tullaan genitaalikirurgian kautta. Hän toteaa myös, että hahmo on transvestiittimies, jolla on rintaimplantit ja penis. Auer huomauttaa, että transvestiittimiehiä, joilla on kiinteät rintaimplantit ei näy yhteisössä. Toisaalta transnaisia, joilla on rinnat ja penis (joko sen takia, että odottavat vielä pääsyä sukuelinkirurgiaan tai sen takia, että he eivät kaipaa sukuelinkirurgiaa) on lukemattomia. Auer painottaa näyttelijän selvästi ajattelevan, että on tekemässä hahmoa, jolla on sekä rinnat että penis ja samalla teatterin ja ohjaajan viestinnässä puhutaan transihmisestä. Millainen tulkinta hahmon sukupuolesta on yleisölle tämän pohjalta todennäköisin? Tämän lisäksi hahmon sukuelimillä tuntuu olevan suurehko painoarvo keskustelussa, vaikka kyseessä tuskin on alastonrooli. Näytelmän ohjaaja on myös kertonut Auerin mukaan hänelle puhelimessa, että kyseessä on “miehestä naiseksi transhenkilö”. Myöhemmin tulleessa Kansallisteatterin tiedotteessa taas hahmosta puhutaan transvestiittina ja todetaan, että sekä produktiossa että instituutiossa on selvästi tarkentamisen paikka mitä tulee käsitteisiin. Tästä me olemme ehdottomasti samaa mieltä.

Mutta eikö alkuperäinen hahmo ollutkaan transvestiitti?

Versioita on useita – alkuperäinen elokuva (Almodóvarin Kaikki äidistäni) kertoo transnaisesta, joka itsessään jo ilman ohjaaja Rautiaisen julkilausumaa ohjasi yleistä tulkintaa. Se, että teatterikäsikirjoitus on tehty v. 2007 ja siinä on käytetty sanaa “transvestiitti” ei varsinaisesti merkitse mitään – kieli on muuttunut, ymmärrys sukupuolen moninaisuudesta on muuttunut. Kansallisteatterin tiedotuksessa on kuitenkin puhuttu jatkuvasti transsukupuolisuudesta sekä jopa siitä, miten transnäyttelijää etsittiin tuloksetta, joka transtaustaisen tuottajan ja esiintyvän taiteilijan Mira Eskelisen mukaan herättää hyvän kysymyksen: Jos kyseessä kerran on transvestiitin rooli, miksi siihen on edes alun perin etsitty transnäyttelijää? Mira kysyy myös, miksi alun perin Samuel Adamsonin (cismies) näytelmäversion käsikirjoituksessa transnainen on vaihdettu (Almodóvarin, cismiehen, siunauksella) transvestiitiksi ylipäätään? Alkuperäinen päätös ei ole Reinikaisen eikä Rautiaisen “ongelma”, mutta hekin ovat tehneet omia taiteellisia päätöksiään ja viestineet näistä julkisesti. 

Mikä nyt siis avuksi?

Kansallisteatterin osalta pidämme hyvänä, että teatteri otti aikalisän ja mietti tehtyjä ratkaisuja uudestaan. On tärkeää tiedostaa sateenkaarilipun liehuessa teatterin katolla, että talon sisällä tulee tehdä sellaisia päätöksiä, jotka eivät väheksy tai syrji sukupuolivähemmistöjä. Kansallisteatterin tiedote, joka julkistettiin muutama päivä keskustelun alkamisen jälkeen, ei kuitenkaan anna ymmärtää, että tässä kansallisessa instituutiossa oltaisiin yhtään paremmin perillä sukupuolivähemmistöjen asemasta tai terminologiasta. 

Kehotamme painokkaasti Kansallisteatteria sekä muita instituutioita, joilla on valta representoida produktioissaan transihmisiä, järjestämään koulutusta työntekijöilleen ja johdolleen. Trans ry, monen muun asiantuntija-aktivistijärjestön kanssa, tarjoaa koulutusta, neuvontaa ja konsultaatiota. Koulutuksen ostaminen yhteisöltä on teko, joka viestii siitä, että ostaja on vilpittömästi halukas oppimaan ja kuulemaan yhteisön äänen. Koulutuksen seurauksena tieto ja osaaminen lisääntyvät. 

Transihmisten, ja tässä tapauksessa juuri transnaisten, kuuleminen on heitä koskevissa asioissa tärkeää. Maailma kehittyy ja kuva todellisuudesta monipuolistuu hurjaa vauhtia. Sensitiivisyyttä ja inklusiivisuutta ei olekaan tarkoitus osata heti vaan kyse on prosessista, jossa opitaan. Muutos on monille vaikeaa ja se saattaa aiheuttaa voimakkaita vastareaktioita. Tämän eteen on hyvä jokaisen pysähtyä. Miksi esimerkiksi transnaisten yhtäläinen ja kunnioittava representaatio aiheuttaa heitä vastustavia ajatuksia? Ylhäältä alaspäin selittäminen, viha tai väheksyminen eivät ole reaktioita, jotka lisäisivät ymmärrystä. Trans ry pyytää kaikkia asianosaisia pysähtymään ja miettimään, miten olisi voinut tehdä paremmin.

Kuunnelkaa yhteisöä, kuunnelkaa transnaisia ja kuulkaa myös se, jos yhteisö sanoo ei.

Kuva: Sonja Siikanen