Mitä sukupuolen vahvistaminen merkitsee?

Maaliskuun 31. päivä on transnäkyvyyden päivä – Transgender Day of Visibility, TDoV – jonka tarkoituksena on tuoda näkyvyytta transsukupuolisuudelle ja transihmisten kohtaamalle syrjinnälle ja ongelmille. Näkyvyys on kuitenkin yhtä tyhjän kanssa ilman nähdyksi tulemista.

Translain uudistuksen pyörityksessä lukemistani epäilyistä eräs on jäänyt mieleen: mikäli sukupuoli on mitä koetaan, mitä merkitystä juridisella todistuksella on? Käytännön puolesta vastaaminen on helppoa; väärällä sukupuolimerkinnällä on lukuisia haittoja. Tämä kuitenkin sai tajuamaan, ettei moni ymmärrä, mitä sukupuolen vahvistaminen transihmisille todella merkitsee.

Sukupuolen vahvistamisella tarkoitetaan juridista prosessia, jossa henkilö tunnustetaan oikeudellisesti toisen sukupuolen edustajaksi kuin joksi hänet on siihen mennessä merkitty. Tässä kohtaa tämä lienee harvalla uutta, asian koskettaessa itseä tai lähipiiriä, tai vain translakiuudistuksen tuoman mediahuomion myötä. Mutta miksi “vahvistaminen” eikä esimerkiksi “vaihtaminen”, jonka mukaista ilmaisua on edellä mainituissa käsittelyissäkin viljelty? Sanaa vahvistaminen käytetään translaissa, sekä uudessa että vanhassa. Lakitekstit ovat tarkkoja termeistään, joten valinta ei ole sattumaa.
Niin paljon kuin jotkut tahtovatkin väittää, edes uusi translaki ei kohtele juridista sukupuolta asiana, jota vain vaihdetaan omaan ilmoitukseen perustuen. Laki ei vaihda henkilön sukupuolta, vaan tunnistaa sen ja vahvistaa henkilön oikeudellisen aseman todellisen asiantilan mukaiseksi. Kenties kuvallisemmin voisi todeta lain sanovan: “näen sinut ja sukupuolesi ja hyväksyn sen.”

Vahvistusta on keskeistä katsoa myös toisesta suunnasta: se poistaa väärän merkinnän, lopettaa osaltaan yhteiskunnan väärinsukupuolittamisen, transihmisten minuuden kieltämisen. Puhuen ensisijaisesti vain omasta puolestani, tällä on oikean sukupuolen tunnustamista suurempi vaikutus. Sukupuolimerkintä vaikuttaa passiiviselta asialta, mutta ollessaan väärä, se on aktiivinen muistutus yhteiskunnan kieltävästä suhtautumisesta yksilön minuuteen. Enemmän kuin yhteiskunnan validaatiota sukupuolelle, transihmiset tarvitsevat lopun sukupuoliemme kieltämiselle. Väärä sukupuolimerkintä on osa järjestystä, jossa cissukupuolisuus on oletus, johon jokainen suostumuksetta sovitetaan ennen kuin ymmärrämme siitä pienintä palaakaan. Sukupuolen vahvistaminen on vapautus tästä transsukupuolisuutta sisältämättömästä, suostumuksettomasta järjestyksestä, vihdoin viimein annettava oikeus olla.

Uusi translaki astuu voimaan maanantaina, ulottaen mahdollisuuden sukupuolen vahvistamiseen yhä useammille. Keskeisimpänä, se merkitsee tunnustuksen tapahtuvan omilla ehdoillamme, omaan sanaamme perustuen. Yhteiskunta ei tällöin enää edellytä lääkärien puoltoa päätökselle nähdä meidät itsenämme, eikä pidä lisääntymiskyvyttömyyttä ehtona hyväksynnälle. Tämä on suuri askel eteenpäin. Silti, riemu on ristiriitaista, sillä laki yhä kieltäytyy näkemästä ja hyväksymästä meistä haavoittuvaisimpia: lapsia ja nuoria.

Kaiken edellä mainitun jälkeen paluu tähän todellisuuteen tuntuu julmalta. Lasten ja nuorten kohdalla argumenttina on usein huoli virheistä, epäilys varmuudesta, vaatimus odottamisesta täysi-ikäiseksi asti. Asia esitetään lasten ja nuorten suojelemisena, varovaisuutena. Kuitenkin tämä suojelu on käytännössä aina pelkästään translasten ja -nuorten tunnustamisen eväämistä. Ei koskaan varjelua cisnormatiivisuuteen pakottamiselta.

Tekemättömyys ei ole neutraali teko. Tämä ajatus on keskeinen translapsia ja -nuoria puolustettaessa. Olen kohdannut sen jopa Suomen transnuorten hoidon ohjeistuksissa, vaikken omaakaan toivoa sen noudattamisesta. Sen yksinkertainen sanoma on, että varovaisuuteen verhottu toimettomuus on itsessään puolen valitsemista.

Translapset ja -nuoret ansaitsevat tulla nähdyiksi, kuin myös kuulluiksi, omana itsenään ja omin sanoin. Annan viimeisen sanan siis heille. Tässä 14-vuotiaan muunsukupuolisen nuoren lausumaa, Translasten ja -nuorten perheet ry:n kautta:

Se ei vaatisi hirveästi työtä eikä hankaloittaisi kenenkään elämää millään lailla, että tulisi vaikka kolmas juridinen sukupuoli. Päinvastoin se parantaisi monien elämänlaatua huomattavasti. Juridisen sukupuolen pitäisi olla ilmoitusasia. Translapset ja -nuoret ovat kaikista haavoittuvimmassa asemassa ja siksi on tyhmää jättää heidät translain ulkopuolelle. Usein väitetään, ettei lapsi voi tietää ja 18 vuoden ikäraja on jotenkin maaginen ja sitten voi päättää kaiken mutta todellisuudessa ei ole näin. Esim. 12-vuotias voi olla yhtä varma omasta identiteetistään kuin 30-vuotias. Identiteetti ei katso ikää. Alle 18-vuotiaden sisällyttäminen translakiin parantaisi lasten mielenterveyttä paljon ja toisi helpotusta arkeen. Lapsen ei pitäisi huolehtia vaan saada olla lapsi omassa lapsimaailmassaan. Hänen ei pitäisi murehtia siitä, että aikuiset, esim. lääkärit, väärinsukupuolittaa häntä. Aikuisten pitäisi lakiuudistuksella pitää huolta haavoittuvassa [asemassa] olevista translapsista ja -nuorista.