Väsyneet ja kyllästyneet – sukupuolivähemmistöt ja taide

Avaan lehden ja luen kuinka Teemu Mäen Miten olla mies, nainen tai jotain muuta? -teos on valittu vuoden 2020 valokuvataidekirjaksi. Väsyttää. Jälleen kerran yksi teos, jossa sukupuolivähemmistöjä käytetään cisihmisen taiteen aiheena.

Kiistat rytmittävät taiteen maailmaa. Milloin on kyse marsalkan esittämisestä heteronormatiivisen narratiivin ulkopuolella tai uskonnollisten symbolien kuvaamisesta problemaattiseksi koetulla tavalla. Keskusteluissa korostuu aina argumentti taiteen vapaudesta. Valta-asemassa olevia kohteita – Suomen marsalkkaa tai kristinuskoa – voi ehdottomasti käsitellä myyttejä purkaen ja tuota asemaa kritisoiden. Kun taiteen aiheeksi otetaan vähemmistö, liikutaan herkällä alueella varsinkin, jos tekijä itse ei kuulu taiteessaan käsittelemäänsä vähemmistöön. Tällöin moni ”hyvää tarkoittava” ja ”tietämystä lisäävä” taideprojekti päätyy vähemmistön silmissä olemaan taas yksi hyväksikäyttävä ja yhteisön ohittava performanssi, jossa cisihmiset asettuvat ”sukupuolijännän” äärelle fiilistelemään.

Taide on vapaata, mutta tämän vapauden mukana tulee myös vastuu. Valitettavasti useissa cistaiteilijoiden tai -kirjailijoiden töissä on näkyvillä suunnaton ristiriita sen suhteen, miten teosta kuvataan sanallisesti ja millaista representaatiota teoksessa todellisuudessa on. Olen lukemattomia kertoja lukenut tai kuunnellut tekijän kertovan, miten hänen teoksensa kommentoi ihmisyyttä ja pyrkii näyttämään, että meissä kaikissa on samuutta, olemme sitten cis tai trans. Kun teosta sitten katsoo tai lukee, näkee miten transihmisiä kuvataan aivan toisella tavalla kuin cisihmisiä. Kirjallisuudessa sukupuolivähemmistöön kuuluvan henkilöhahmon transtausta mainitaan erikseen, mutta cishahmojen kohdalla tätä ei tehdä. Hehän kuuluvat ”tavallisiin”. Valokuvissa transihmisten kehot kuvataan korostaen sellaisia ominaisuuksia, joista cisihmisten on tekijän oletuksen mukaan helppo lukea kuvatun ihmisen olevan trans.

En voi olla näkemättä suoraa jatkumoa kuriositeettikabineteista sukupuolivähemmistöjen käsittelyyn taiteessa. Kuriositeettikabinetteihin kerättiin milloin mitäkin, mutta useimmiten jotain sellaista, joka herätti vierailijoissa hämmästyksen ja jopa outouden tunteita. Siellä oli mahdollisuus kohdata äärimmäinen toiseus – fantastisia merenneitojen ruumiita, alkuperäisväestöltä ryövättyjä rituaaliesineitä tai formaliiniin säilöttyjä outoja eläimiä. Vuoden valokuvataidekirjan valinnut Nelli Palomäki toteaa valintaa perustelevassa kirjoituksessaan, että Mäen kuvat herättivät hänessä ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita, joiden äärelle hän koki tarvetta pysähtyä. Hän sitoo Mäen teoksen osaksi keskustelua toiseuden problematiikasta. Itselleni herää väistämättä kysymys, että jos tämä problematiikka tunnistetaan, niin miksi keskustelua ei viedä pidemmälle? Miksi Mäen tekemiä valintoja ei kyseenalaisteta vaan jälleen cismiestaiteilijaa silitetään myötäkarvaan.

Transihmisiä esitellään eri taideprojekteissa usein hämmästelyn ja toiseuden kontekstissa. Me olemme arpia ja jälkiä. Representaatio typistyy kehoon, siihen mitä on korjattu tai jätetty korjaamatta. Se typistyy siihen miltä me näytämme ja kertoo siitä, että tekijällä on vain alkeellinen käsitys siitä, mitä transihmisyys on. Kädenlämpöiset kehystykset, joissa puhutaan ”ihmisyydestä” ja ”samuudesta”, ovat banaaleja. Samoin narratiivi, jossa transihmisyys suodatetaan kärsimyksen ja tuskan läpi. Trans on taakka ja tämä taakka tulee esitellä cisihmisille kaikessa kurjuudessaan. Näissä yhteistä on se, että transihmiset asetetaan cisihmisten katseen alle aktiivisesta toimijuudesta riisuttuina.

Väitän, että cissukupuolisilla riittää kyseenalaistettavaa ihan omissa sukupuolikokemuksissaan, -identiteeteissään ja -rooleissaan. Heidän ei pidä käyttää transihmisiä siihen, että he purkavat cismieheyteen tai cisnaiseuteen liittyviä rakenteita. Me emme ole työkalu tai peili. Erityisen kivuliasta tästä transihmisten käyttämisestä tekee se, että se taide, jota yhteisössä tehdään, on usein cisihmisille liikaa tai liian monimutkaista – se ei ole valmiiksi pureskeltua toiseutta.

Transihmiset ovat erityisasemassa sukupuoleen liittyvien rakenteiden kyseenalaistamisessa, sillä sukupuolivähemmistöön kuuluminen tarkoittaa väistämättä, että yksilö joutuu pohtimaan syvästi ja perustavanlaatuisesti koko sukupuolen käsitettä ja siihen liittyviä kategorisointeja. Yhteisön sisällä kierrätetään ahkerasti meemiä, jonka toisessa kuvassa antiikin filosofit puhuvat sofistikoituneesti keskenään ja toisessa aikuinen selittää rakennuspalikoilla taaperoikäiselle jotain. Ensimmäisen kuvan kohdalla todetaan vapaasti käännettynä ”kun puhut sukupuolesta transihmisten kanssa” ja toisen ”kun puhut sukupuolesta cisihmisten kanssa”. Meemi kiertää, koska se on totta.

Yleisin virhe, jonka cisihmiset tekevät, on se, että he ajattelevat sukupuolen olevan keskeinen ongelma transihmisille. Se ei ole. Keskeinen ongelma on se, että meidän sukupuolemme – olkoon se mikä tahansa – on ongelma cisihmisille. Tämän virhepäätelmän takia cisihmisten tekemä taide sukupuolivähemmistöistä on niin itsestäänselvää ja loukkaavaa. Mitä lisäarvoa tuo cistaiteilijan näkökulma transihmisyyteen, jos tuloksena on stereotypiota vahvistava karikatyyri?

Kiitos tästä kirjoituksesta kuuluu niille lukuisille Trans ry:n aktiiveille, joiden kanssa olen aiheesta keskustellut.

Lähteinä tekstissä on käytetty seuraavia

• Vuoden 2020 valokuvataidekirja on valittu. http://photobookaward.fi [Viitattu 17.4.2021]
• Turun Sanomat 16.4.2021. “Meitä tulee ja menee”, TS2 Perjantai, toimittaja Annina Karhu.
• Lahtinen Emmi & Rita Paqvalen 2014. ”Hurjan paljon enemmän queer!” – Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen toiveita ja kokemuksia taide- ja kulttuuritarjonnasta. Kulttuuria kaikille -palvelun julkaisuja 3/2014. Kulttuuria kaikille -palvelu / Yhdenvertaisen kulttuurin puolesta ry: Helsinki.
  
  

Kuvituskuva: The Gender Spectrum Collection / Zackary Ducker